Kattelin tossa Vain Elämää näin sunnuntai aamuni ratoksi. Siinä keskusteltiin ystävyydestä, ja jotenkin se aihe kolahti muhun niin et nyt on aika jälleen päivittää tätä blogia. Ennenkuin aloitan, täytyykin pohtia ääneen että onko tätä blogia/blogeja tarkoitus päivittää tyyliin joka pvä? Luen paria blogia aika säännöllisesti ja aina ne kirjoittajat aloittaa pyytämällä anteeksi etteivät ole ehtineet kirjoittaa taas pariin pvään. Ei kai tätä ole kirjoitettava joka pvä vaikkei olis mitään asiaa? Emt, itse katon asian niin et kun on tarve kirjoittaa ja mielessä on oikeasti joku aihekin, niin sit kirjoitan. Mitään diibadaabaa en näe syytä tänne kirjoittaa. Mä teen sitä jo Facebookissa ja tää blogi on oikeastaan mua itseäni varten. Lähinnä oman pääni selvittämistä. Mut sitten, aiheeseen.  Ystävät ja ystävyys.

Mun elämään on ystävyys kuulunut aina vahvasti. Leikkikentältä murrosiän läpi tähän pvään. Jotkut ovat pysyneet mun messissä jo kohta 20vuotta. Jotkut ovat ikävä kyllä jääneet joko pois kyydistä tai ainakin kävelemme osittain eri teitä tänä pvänä. Mun vanhimmat ystäväni ovat Samir ja Jari. Heidät olen tuntenut ihan ekoilta luokilta asti. Itseasiassa molempiin olen tutustunut hieman kyseenalaisesti. Samir hakkas mut 6-vuotiaana koska olin fiksuna sällinä haukkunut häntä "neekeriksi" :D Siedinkin saada köniini. Sit melkein Jarin kanssa sama juttu. Meil oli usein leikkitappeluita ala-asteella, Jarin isä (Teuvo, maailman rauhallisin puheääni) ei oikein pitänyt niitä mustelmia kauheen hauskana juttuna joten asia tuotiin esille ja Jarin kanssa lopulta halattiin ja sovittiin että jatkossa tapellaan vähän rauhallisemmin.

Yläasteella tuli Santtu kuvioihin. Santulla ja muilla oli aika vahvasto räppivaihe menossa. Joten mä lähdin kans messiin siihen juttuun. Ekat kännit vedinkin lökäpöksyissä iso, musta tussi taskussani. Santun, kuten Jarinkin kanssa mulla löytyi heti semmonen yhteys. Todella erilainen keskenään kylläkin. Siitäon kertonut se että kolmestaan me ei tavallaan synkronoida yhteen ihan 100%. Santtu ja Jari ovat kuitenkin niin erilaisia, ja mä jotain siltä väliltä. Santun kanssa me perustettiin bändi ja ollaan koettune kuprut elämässä mut aina toisiaan vähästä auttaen. Jarin kanssa mulla on aina ollut hauskaa kritisoida ihmisten käyttäytymismalleja, käyty vuosia Fortessa ja aiheutettu pahennusta ja jopa ihailua, semmosel tavalla et me ei hävetty ikinä pistää itteämme likoon täysillä. Nuo kaksi ihmistä ovat mun elämäni tärkeimmät ystäväni.

Aika ja elämä ottaa kuitenkin omansa. Ja lopulta se Forten pilkku koittaa. Lopulta hauskat sunnuntaikännit muuttuu alkoholismiksi. Joskus tajuaa olleensa toiselle vain hetkellinen kaveri joka sattui sopimaan toisen sen hetkiseen elämään. Oon tässä lapsen syntymän jälkeen kattonut paljon asioita menneisyydestä ja sovittanut niitä palasia tähän pvään. Jotkut palaset sopii yhä, jotkut palaset ovat kadonneet kokonaan. Joitain palasia en saa enää majtumaan. 

Mua välillä käy kateeksi mun veljeni kaveriporukka. Ne ukot ovat kaikki neljäkymppisiä perheiden isiä mutta se 10-20 henkilön ydinporukka pitää yhä yhtä. Monta kertaa vuodessa. Ja lapset ja asuntolainat ei ole vienyt sitä veljeyden tunnetta siitä pois, vuodet vain ovat vahvistaneet porukan tiiviyttä.  Omassa elämässäoon huomannut et mitä enemmän vuosia tulee, sitä pienemmäksi kaveriporukka muuttuu. Jotkut löytää uuden elämän, jotkut syrjäytyy parisuhteen löydettyään kämppänsä sisälle ja ulostautuvat pari kertaa vuodessa sieltä vain lähtiäkseen kympin aikaa illalla kotiiin. Joidenkin tiet ja elämänfilosofiat ei yksinkertaisesti enää kohtaa. Vuodet muuttaa.  Sitten on se pahin optio. Ystävä jonka haluat pitää. Mutta jota et pysty enää katsomaan koska et vaan enää voi allekirjoittaa tuon ihmisen edesottamuksia. Mulle on käynyt tässä vuoden aikana niin. 

Tän ihmisen elämä on luisunut alaspäin jo monta vuotta. Milloin ero sai tarttuu pulloon, milloin työttömyys ja milloin mikäkin. Mut mä luulen et se demoni, alkoholismi ja siitä seuraava masennus ovat olleet hänessä aina. Ihan geeneissä asti.  Kasvatuksensa tulos, joku tutkija voisi sanoa. Ja sitten kun elämä potkii tarpeeksi, ei löydy enää tarmoa yrittää. Mä olen pari vuotta katsonut miten älykkäästä ja uskollisesta ystävästä on tullu alkoholisti, katkera ja selkärangaton ihminen. Aina vähän vässykkä hän on ollut hoitamaan asioitaan mut nyt tuntuu luovuttamisen ajan koittaneen. Nyt on aika viimeiseen tiimaan. Mä olen tehnyt uskoakseni lähes kaiken minkä voin auttaakseni mut nyt mä olen nostanut kädet pystyyn. Mä en pysty auttaa. Ja mä olen myös itsekäs. Mulla on lapsi ja parisuhde, työ jne. Mä en aio enää keskittää voimavarojani negatiivisuuteen. Olen kirjoittanut päässäni jo vastuuvapautus lomakkeen, ystäväni tietää mun kannan. Mä olen kyllästynyt keräämään negatiivistä energiaa ympärilleni ja jossain kohtaa ystävyys on punnittava. Aivan kuten parisuhdekin, siinä tulee kysyä itseltään ; Saako tuo ihminen minut enemmän hymyilemään vai surulliseksi? Mä olen väsynyt tuntemaan huonoa omatuntoa siitä että mullavei mene kaikki päin persettä, ja mä olen saanut joitain hyviäkin asioita elämässäni. Joidenkin ihmisten ajatusmaailma kun tuntuu olevan välillä se että "Sä olet hyvä ystävä jos sullakin menee huonosti ja kuset suhteesi, ja unohdat vastuusi lapsestasi". Mä tiedän ettei nää ihmiset tarkoita oikeasti sitä noin, mutta kännisen ajatusmaailma on katkera. He kokevat itsensä hylätyksi jos kaveri ei ihan enää samoa samoissa metsissä. 

Silti en voi hylätä ystävääni. En voi olla välittämättä. Mutta koska mun vierellä nukkuu mun elämän tärkein ihminen, 6-viikkoinen tyttö, mun on tehtävä valintoja. Ystävät ovat elämäni suola. Jotta voi olla hyvä mies naiselleen ja hyvä isä tyttärelleen, on punnittava myös ympäristöään. En ole parempi kuitenkaan kuin kukaan muukaan. Mun alamäkeni elämässä on muuttunut tällä hetkellä vain nousujohteiseksi. Kyl täältä varmasti alas tullaan viel, koska elämä ei anna sun kuitenkaan päättää yksin siitä, mitä se tarjoaa. Siinä on aina muuttujia mukana, joihin sä et voi vaikuttaa. 

Mä olen kiitollinen ja tajuan nykyään todella ystävien arvon. Se ei ole itsestäänselvää et joku pysyy elämässäsi, varsinkin huonoina ja kyllä, hyvinä hetkinäsi. Tasaisen harmaina hetkinä on helppo olla ystävä. Mut toisen alamäkeä ei oo helppo katsoo, ja joskus kun tulee tiensä päähän, on hyväksyttävä ettei voi auttaa toista ja oltava itsekäs ja tehtävä valintoja. Onko tuolla ihmisellä enää mitään annettavaa Sinulle? Toisen ylämäkeä katsoessa on pyrittävä olemaan onnellinen toisen puolesta, sen sijaan jos katkeruus toisen hyvästä elämästä nostaa päätään, on peiliinkatsomisen paikka. Ihmiset jotka ovat katkeria sinun positiivisista asioistasi, eivät ooe ystäviäsi. Ainakaan sillä hetkellä. Ystävät, elämän suola. Vaikka vuosien edetessä väki vähenee ja useimmat baarifrendit ovatkin jääneet, niin te jotka olette olemassa, myö rakastan teitä. Teillä on mun nroni toiv yhä tallessa. Ja kyllähän niitä uusia ihmisiä on siunaantunut elämään, mm. Parisuhteeni kautta. Eli jotain se ottaa, niin jotain se antaa. Toivon että mun ystävyys teille kestää myös sen ettei Forteen enää saa mua lähtemään joka vkl.