Tuo otsikko on tatuoitu vasempaan käteeni yhdessä muiden Led Zeppelin-henkisten tunnusten kera. Olen fanittanut Zeppeliniä nyt toden teolla runsaat 3vuotta. Tästä aloituksestani voittekin päätellä että tämä toinen, ikinä kirjoittamani blogi käsittelee suhdettani musiikkiin.

Olen suuri musiikin ystävä ja vaikken todellakaan ole mikään keräilijä, niin musiikilla on suuri paikka sydämessä. Jo pienestä pitäen olen tykännyt musiikista, ehkä jotenki eri tavalla kuin lapsuuden kaverit tai nykyiset. Olen aina keskittynyt musiikissa sanoihin ja olen itsekin kirjoittanut paljon lyriikoita. Niin itselleni kuin Justified  Crime-bändilleni. Olen aina ollut heikkona rakkausballadeihin tai suuriin eepoksii ,jossa tunteiden virta on suorastaan ylitsevuotava. Kloppina lauloin päässäni BonJovin "Always" klassikkoa lapsuuden ihastukselle ja niin vain olin 11-vuotiaana valmis vaikka konttaamaan Euraan etsiäkseni Karuselli-ohjelmassa laulaneen Lauran. Laura lauloi "Elämän siiville" nimisen balladin ja tuo vaalea, söpö tyttö valloitti tämän pyörylätukkaisen, Jyrkkälän metsissä Rölliä leikkineen hulttion.

Rokki on ollut aina minulle musatyyli nro 1. Ensimmäinen muistoni rokista on 6-vuotiaana kun veljeni luukutti Gunnareiden "You could be mine" biisiä. Tuo biisi on täyttä rautaa yhä. Axl Rosea kutsuin kalsarisankariksi ja pilkkasin Slashin tukkaa, salaa kuitenkin pukeuduin Axliksi äitini vaatteita lainaamalla. Vuosituhannen vaihteessa rap, eritoten suomirappi laskeutui Suomeen jäädäkseen. Aluksi vierastin kyseistä roskaa koska se suomalaisten rappi oli niin teennäistä. Huvittavaa sikäli että Suomen tämän päivän kovin artisti on rap muusikko Cheek. Noh, eihän se nyt ole oikeaa räppiä. Itse tosiaan lopulta lähdin mukaan tohon juttuun koska muutkin ja todettakoon että esim. Avaimen "Punainen tiili" on yhä upea biisi. Tähän kuvioon kuului tietty vahvasti lökäpöksyt ja seinien töhriminen. Fiksuina nuorina me kutsuttiin tuota taiteenvapaudeksi. Mutta ilkivaltaahan se vain oli. Yläaste ja lukio menikin "Ganstaa" leikkiessä.

Sitten tuli täysi-ikäisyys ja yksi olut Pernon paikallisessa, Navigaressa. Radiosta lähti soimaan joku biisi jota en tunnistanut, joten kysyin Santulta (bändini kitaristilta ja läheiseltä ystävältäni edelleen) et mikä tää biisi on. Selvisi että kyseessä oli Green Dayn "Boulevard of broken dreams". Mä olin myyty. Ihankuin olisin löytänyt itseni taas monen vuoden jälkeen. Rock oli tullut jäädäkseen mun sydämeen.

Tuon päivän jälkeen aloin kuunnella jälleen vanhoja suosikkejani kuten Iron Maidenia, Guns n Rosesia ja Nirvanaa. Olo oli kotoisa. Sitten tuli jälleen uusi muuttuja. Oisko ollut vuotta 2006.... no enivei, oltiin Santun ja parin muun frendin kanssa Silvermoon-karaoke baarissa ja päätin mennä laulamaan "Piano Man" biisin. Santtu ei ollut koskaan kuullut mun laulavan ennen. Muistan loppuikäni tuon hetken, koska Santun ilme oli niin priceless. Se ilme sanoi; Mitävittua, osaaksä laulaa?! Tämän jälkeen voidaan sanoa et ajatuksen tasolla bändi oli syntynyt. Kesti siinä toki monta vuotta ennenkuin JC-bändi saatiin kunnolla vauhtiin. 

Olisko ollut vuosi 2010 kevättä kuin silloinen pomoni ilmoitti että heillä olis keikka Pub Pietrossa ja haluttaisko tulla lämppäreiksi. Varsinaistahan bändiä meillä ei edes ollut vielä, saati reenikämppää mutta vastasin "Tottakai!". Sitten soitettiin Santun serkulle Nikolle et äkkiä rummut esille, nyt on keikka. Nikohan oli jo ennenkin soittanut jokusen keikan. Sitten perään saatiin reenikämppä, 9 neliön koppi Runosmäestä.  Ja kuinka ollakkaan ,ennenkuin aloitettiin ekat reenimme saapui paikalle Harri, kaikkien kaveri jo entuudestaan. Ja Harrihan sit sopi kuin nyrkki silmään basistin paikalle. Justified Crime oli syntynyt. Siinä meillä oli viikko aikaa reenata 10kappaletta esiintymiskuntoon. 

Noh, meidän eka keikka oli suht menestys ottaen huomioon tiukan aikataulun ja yhdessä kokemattoman nelikon. Ehkä se et oltiin kavereita auttoi alkuunsa, mutta se meidät lopulta kaatoi. Tehtiin n.50 keikkaa vuosien 2010-2013 välillä, mukaanlukien jokunen hääkeikkakin. Ne olivat ehdottomasti meidän suurimmat haasteemme, rokkipojat soittamassa humppaa. Onneks Santtu on luontainen muusikko,  kuulolta mitä vaan soittava niin se auttoi meitä muita. Osallistuttiin me myös Turku Bandstand-nimiseen kilpailuunkin, ja taidettiin pärjätäkin aika hyvin. JC:n kanssa me soitettiin pääasiassa covereita mutta vajaat 10 omaakin biisiä saatiin tehtyä. Ainakin kappaleista "Hollywood dreams", "Nobody wants to die alone" ja "I need the money" olen yhä ylpeä. Saatiin kuulla aika usein kuulostavamme vanhalta Hanoi Rocksilta. Ihan kivastisanottu. 

Nykyään mä soittelen Santun kanssa silloin tällöin akustisia pubikeikkoja, ne ovat yllättävän tunnelmallisia iltoja ja akustisena biisin soittaminen ja laulaminen antaa paljon enemmän ns.helppoja variaatio-mahiksia. Kyllähän mä haaveilen yhä et pystyis elättämään itsensä musiikilla, ehkä siihen tarvitaan vaan uusi alku, eri ympäristö ja suotuisampi lähtökohta. Aika näyttää. 

Minkälaisesta musasta mä sitten tykkään... noh, hardrock, grunge, garage ja 70's bluesrock toimii parhaiten mulle. Suurimmat musiikilliset idolini ja vaikuttajani ovat aika laidasta laitaan: On Led Zeppelin, On Green Day, Nirvana, Foo Fighters, on Seether ja on Biffy Clyro. Vaikka voisi luulla et mä digailen kybällä kasarista kuten MötleyCrue ja WASP, niin asia ei  ole näin. Jokin niissä ei mua muutamia biisejä lukott sytytä. Semmoinen mannekiini ja drugs everywhere meno ei saa mua innostumaan. Mä kuuntelen musiikkia, toki taustajutut vaikuttaa helvetisti menestykseen mutta ei vaan kolahda nämä meikkirokkarit. AinakaN enää.  Mun mielestä musiikin ei tarvitse olla mitään ultimaattista teknisen taidon näytettä, jota esim.progessa kuulee usein muttei sen tod tarvii olla mitään kolmen soinnun rämpytystä jossa ei kehitytä eteenpäin. Tunne ja itse biisi ovat tärkeimpiä.  Se miten se välittyy, ja koskettaa just sua. Miten mä löydän itsen itkemästä Seetherin "Broken" biisin aikana, miten Dire Straitsin "Brothers in arms" saa mut mykistymään mahtavuudellaan. Miten mä närn itseni alttarilla November Rain-biisin aikana ja miten se tunne iskee kun Zeppelinit soitti 2007 "Stairway to heavenin" ja kun se loppuhuipennus alkaa "...And as we wind on down the road...". 

Noista hetkistä mä elän. Niistä mä löydän voimaa. Niiden aikana mä itken, nauran ja suren. Ja teen sen aina uudestaan myös ensi kerralla. Mä päätän tän kertaisen , toisen ikinä kirjoittamani blogin yhteen rockin kuolemattomista lauseista: " Let me bid you farewell, every man has to die. But its written in the starlight, and every line in your palm. We're fools to make war on our brothers in arms".